Pelko ei kuole – yhteenveto

Sofi Oksasen Puhdistus saa romaanin yleiseen tunnelmaan verrattuna onnellisen lopun. Yksityiskohtaisia paljastuksia en tahdo tehdä, mutta suureksi riemukseni Zara nousee romaanin lopussa siivilleen, lentääkseen kenties valoisampaan tulevaisuuteen. Toivo, yksi romaanin teemoista, palkitaan.

Toivoa käsitellään romaanissa useista eri näkökulmasta. Silloin tällöin toivo loistaa poissaolollaan, mutta toisaalta romaanissa irvaillaan myös turhalla toivolla, jota tytönhentukat sinisilmäisinä elättelevät tulevaisuudestaan. Toivo pilkahtelee myös valopilkkuina romaanin kerronnassa; iljettävien yksityiskohtien lisäksi kuvaillaan myös maailman hullaannuttavinta tunnetta – rakastumista.

Muita romaanin teemoja ovat muun muassa syyllisyys, väkivalta ja lamaannuttava pelko. Erityisesti Aliide Truun elämä tuntuu purjehtivan kärsimyksistä vastoinkäymisiin ja lopulta pohjattomaan pettymykseen. Aliiden aviomies ja lapsi ovat vain onnetonta kulissia, eikä vanhan naisen teini-iästä asti kantanut rakkaus saa vastakaikua.

Minun mielestäni yksi romaanin mielenkiintoisimmista teemoista käsittelee yksilön avuttomuutta yhteiskunnallisten muutosten myllerryksissä. Aliide kokee yhteiskunnallisen järjestyksen muuttuvan kerta toisensa jälkeen niin, että hän joutuu yhä uudelleen hylkäämään omat arvonsa ja omaksumaan uudet opit ja normit. Hän saa osakseen pilkkaa ja syytöksiä, vaikka hänen valinnoilleen ei ole vaihtoehtoja. Kommunistikulissin takana Aliide on kuitenkin se pikku-Liide, joka tietää elämänsä olevan pelkkää petosta.

Lukuiset teemat kulkevat koko tarinan ajan mukana, ja ne toistuvat erilaisissa yhteyksissä ja eri henkilöiden elämissä. Kaikkitietävä kertoja antaa lukijalle mahdollisuuden ymmärtää ongelmien pysyvyys; pelko ja väkivalta eivät ole sodan mukana haihtuneet, vaan ne väijyvät piilossa ja koettelevat yhä ihmisiä.

Ihana Zara ja kuvottavat sanavalinnat

Toinen romaanin päähenkilö, parikymppinen Zara-tyttö, saa fokusoijan roolin aiempaa useammin romaanin kolmannessa osassa. Zaran tyyli havainnoida ympäristöä, ihmisiä ja tilanteita on täysin erilainen kuin Aliide Truun. Nuoren ja tarkkaavaisen tytön näkökulma tuo piristävää kontrastia Aliiden raatokärpästen munille tuoksahtavaan ajatuksenjouksuun.

Zarankaan elämä ei ole ollut kukkasilla tanssimista, vaan Venäjältä Viroon kulkeutunut tyttö on ajautunut pomolleen orjuutetun prostituoidun asemaan. Murhattuaan pomonsa Zara pakenee huoran elämäänsä paljain jaloin Viron yössä ja kuin ihmeen kaupalla selviää isotätinsä takapihalle. Järkyttävistä tapahtumista huolimatta lukijan on helppo nauttia Zaran tarinasta, sillä toivo elää valokuvassa, jota hän kantaa rintaliivinsä salataskussa.

Voimakasta lukukokemusta korostaa Zaran ajattelun ohjailema yksityiskohtainen kuvailu. Zara kiinnittää huomionsa asiakkaidensa riippuviin kaljamahoihin, alistajiensa tatuoitujen sormien naputukseen ja kadulla parveileviin "aborttien ja viattomuuden" tuoksuisiin nuoriin tyttöihin. Sanavalinnat ovat eläviä ja ne herättävät vahvoja, useimmiten vastenmielisiä, tunteita lukijassa.

Vahvoja tunteita minussa herättää myös Zaran uskomaton selviytyjäasenne. Zara on menettänyt kaikki ihmisoikeutensa – hän ei omista enää vartaloaan eikä oikeutta hallita elämäänsä – eikä hän silti valita. Zara suhtautuu onnettomaan kohtaloonsa vain välietappina ja jaksaa katsoa tulevaisuuteen.

Eläytymisesitys kerrontatapana paljastaa kuitenkin, että ajoittain Zaran itsevarmuus on koetuksella. Zara joutuu vähän väliä vakuuttelemaan itselleen pystyvänsä pakenemaan, ja toimiessaan hänen on jatkuvasti toisteltava yksinkertaisia ohjeita itselleen. Toisaalta yksinkertaisten käytännönasioiden toistelu toimii myös kilpenä, jolla Zara suojaa itseään järkyttävältä todellisuudelta.

Zaran riipaiseva kohtalo ja sisukas elämänasenne tekevätkin kerronnasta piristävän ristiriitaista, kun ällöttävän yksityiskohtainen kuvailu yhdistyy toiveikkaaseen tunnelmaan. Mikä ihana tyttö kyynisen Aliiden rinnalla!

Aliide luo haastetta lukukokemukseen

Olen menossa romaanin kolmannessa osassa, eli tarina on lipunut hetken jos toisenkin eteen päin. Ensimmäisessä osassa eletään 1990-luvun alkua, mutta toinen osa on pelkkää takaumaa Aliide Truun elämästä. Tapahtumat ovat vyöryneet vauhdilla ja muun muassa sosiaalinen ympäristö on muuttunut juonen mukana.

Kaikkitietävä kertoja kertoo tapahtumista edelleen henkilöiden ajatuksia kuvaamalla. Ensimmäisessä osassa sukelletaan romaanin toisen päähenkilön, Saran, mieleen, mutta enimmäkseen tapahtumat etenevät Aliide Truun näkökulmasta kerrottuina. Suoran kerronnan puute luo kuitenkin haastetta lukemiseen, sillä kerronta on vahvasti sidoksissa romaanin persoonallisiin henkilöihin.

Toinen päähenkilöistä, Aliide Truu, kokee romaanin aikana valtavasti järkyttäviä asioita, joiden ei kaikkien uskoisi mahtuvan yhden ihmisen elämään. Aliidea kidutetaan, häntä halveksutaan, hän tekee valtavia päätöksiä, jotka vaikuttavat toisten ihmisten elämiin, ja hän todennäköisesti tuntee myös syyllisyyttä monista teoistaan. Kuitenkin Aliide Truun ajatusmaailma tuntuu pysyvän samantyylisenä ruusuisista nuoruusvuosista vanhan lesken päiviin saakka.

"Tavallisia" kasvutarinoita lukemaan tottuneena päähenkilön muuttumattomuus hämmentää minua. Toisaalta päähenkilössä on muutakin varsin kummallista, mikä luonnollisesti heijastuu myös kerrontaan. Aliide Truu ihastuu nuorena tyttönä hautausmaalla. Teinitytön epätoivoinen rakkaus ei kuitenkaan parannu ajan myötä, vaan saa jopa pakkomielteisiä piirteitä tarinan edetessä.

Kerronnan perustuessa Aliiden mielenmaisemaan, lukijan on vaikea kyseenalaistaa Aliiden toimia tai ajatuksia. Kaikkitietävä kertoja ei anna puheenvuoroa Aliiden kanssa eri mieltä oleville, joten lukijankin näkökulma tapahtumiin jää varsin suppeaksi – täysin Aliidesta riippuvaiseksi. Myös Aliiden ajattelun muuttumattomuus rajoittaa lukijan mahdollisuuksia oivaltaa uusia asioita.

Lukijan onkin todella ponnisteltava ymmärtääkseen todelliset tapahtumat Aliiden varmojen mielipiteiden takana. Toisaalta haastavuus on hauskaa, mutta valitettavasti kirja on hauska lukea läpi myös kerronnan objektiivisuutta kyseenalaistamatta. Lukijan on osattava kasvaa lukijana, vaikka päähenkilö ei kasvakaan.

Vanhan naisen iiristen suuntaamaa kerrontaa

Puhdistus-romaani jatkuu aikahypyllä 40-luvulta vuoteen 1992. Nyt puhuu kaikkitietävä kertoja, joka kuvailee virolaista aamunsarastusta vanhan virolaisen naisen, Aliide Truun, näkökulmasta. Kärpästä epätoivoisesti saalistava virolaismummo assosioituu mielessäni heti Silberfeldtin kustantaman painoksen kannessa tuijottavaan vanhaan naiseen. Myös mummon Aliide-nimi muistuttaa kovasti edellisen kappaleen naisen Liide-nimeä – kenties kyseessä on sama nainen.

Aliide Truun aamutoimia kuvatessa kerronnan tapana on eläytymisesitys. Kaikkitietävä kertoja kuvailee miljöötä ja kärpäsjahtia Aliiden pään sisältä käsin, ja kerronnassa huomio kiinnittyy juuri sellaisiin asioihin, joita vanhan naisen voi kuvitella huomioivan. Kerronta myös hairahtelee tuon tuosta sivupoluille, kun yhdestä asiasta muistuu mieleen toinen tovereineen. Myös tekstissä esiintyvät johtolauseettomat mielipiteet ja kommentoinnit ovat Aliide Truun aivoituksia, mikä on eläytymisesitykselle ominaista.

Virolaismuorin toivoton käpäsen metsästys keskeytyy, kun hän huomaa kärpäsen kakkojen tahriman ikkunalasinsa läpi pihamaalleen ilmestyneen mytyn. Tässä vaiheessa lukija voi kuulla mummon kiihtyvän sydämmen sykkeen korvissaan. Mummon hermostuminen on luonnollista, mutta hän yrittää jatkuvasti piilottaa sen itseltään – ja samalla lukijalta.

Aliide yrittää palauttaa ajatuksensa normaaleiksi, muun muassa pyörittelemällä mielessään odottavaa säilöntäurakkaa. Vanha nainen tuntuu myös jatkavan aamupuuhastelujaan entiseen malliin, mutta hänen tajunnanvirtansa rönsyilee jatkuvasti pihalla makaavaan vaatekasaan.

Lopulta Aliide Truu ei enää voi hillitä itseään, vaan viikate kädessään hän lähtee tökkimään myttyä, joka paljastuu resuiseksi tyttörukaksi. Kaikkitietävä kertoja kuvailee tyttöä niin ikään vanhan virolaisnaisen näkökulmasta ja kuvailu sekoittuu Aliiden mielipiteisiin, kokemuksiin ja näkemyksiin nykymaailmasta.

Puolueetonta tietoa siitä kuka tai millainen tyttö on lukija ei saa ollenkaan, mikä tekee lukukokemuksesta elämän makuisen. Enhän minäkään näe elämässäni ihmisiä omina itsenään, vaan aina oman havainnointikykyni, arvojeni ja asenteideni värittämänä.

Oikeastaan eläytymisesitys kerrontatapana antaa lukijalle tosielämän kaltaisen mahdollisuuden tehdä päätelmiä henkilöistä. Aliiden tajunnanvirrasta tehdyistä lukijan omista päätelmistä muodostuu sellainen käsitys Aliidesta kuin millaisen lukija olisi tehnyt, jos olisi kohdannut Aliiden omassa elämässään. Sen sijaan kaikkitietävän kertojan suora kerronta tai puolueeton kuvailu olisivat riisuneet Aliiden todellisuudesta poikkeavaksi hahmoksi, kun lukijan omat puolueelliset haivainnot olisivat menettäneet merkityksensä.

Tarina jatkuu mielenkiintoisena dialogina kahden eri-ikäisen naisen välillä. Nyt ollaan päästy siihen, mitä takakannessa lupailtiin!

Talonpoika puhuu

Kuinka yllättävä alku! Käänsin Puhdistuksen ensimmäisen sivun auki, mutta en kohdannutkaan virolaista naista. Sen sijaan minulle esittäytyi virolainen talonpoika Hans Eerikinpoika Pekk, joka murtumisen partaalla piilottelee komerossa. Hans Pekk kirjoittaa, kenties päiväkirjaan, epätoivosta, miehisyyden murentumisesta ja ikävästä kahta tyttöä kohtaan.

Hans Pekkin kirjoituksessa on tietysti minäkertoja, mikä hämmentää minua entisestään. Ei kai koko kirja voi olla miehen näkökulmasta kirjoitettu, jos sen keskiössä on kaksi naista ja se käsittelee muun muassa naisiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä?

Hans Pekk kirjoittaa hyvin minäkeskeisesti, kuten päiväkirjaan kirjoitetaan. Hän kuvailee omia tunteitaan ja suhtautuu läsnä olevaan naiseen, Liideen, kielteisesti. Hans Pekk ärsyyntyy naisen läsnäolosta, eikä edes yritä arvailla naisen tuntemuksia, vaan puhuu vain omista tunteistaan. Sivulauseissa vilisee vanhoillisia sukupuolirooleja korostavia kommentteja. Mikä ällöttävä mies.

Käänsin ärtyneenä sivua ja huomasin, että romaani jatkuu kaikkitietävän kertojan kertomana. Huh!

Hans Eerikinpoika Pekk Puhdistus-elokuvassa

Ilmiö pureskeltavaksi

Tynnyrissä on täytynyt horrostaa viime vuodet, jos ei ole sanaakaan kuullut violettitukkaisen kirjailijan violettikantisesta romaanista. Sofi Oksasen Puhdistus on ilmiö ja puheenaihe, eikä kirjailijakaan kaipaa esittelyjä. Finlandia-palkinnosta, Runeberg-palkinnosta ja kaikesta mediahuomistaan huolimatta jätin kuitenkin romaanin kirjahyllyyni menestystä ja pölyä keräämään. Syynä uuden tulokkaan laiminlyöntiin oli varmaan alitajuinen kapina tällaisia valtavirtavillityksiä kohtaan.

Nyt äidinkielen kurssin tehtäväksi tuli pitää blogia jostakin nykyromaanista. Hittiromaanin ympärillä pölisevä uutuuden huuma oli alkanut sopivasti laskeutua, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Puhdistin pölyt violetin nidoksen pinnalta ja löysin vanhan virolaisen naisen kultaisen korvarenkaan ja harmaantuvia haivenia.

Tiedän etukäteen aika paljon Puhdistuksen juonesta, miljööstä, henkilöistä ja teemoista. Tapahtumapaikkana on vastaitsenäistynyt Viro, jonka maaseudulla toinen romaanin päähenkilöistä asuu. Juoni rakentuu kahden naisen rankkojen elämänkokemusten ympärille ja romaanin takakannen mukaan romaani antaakin äänen "sodan, kommunismin ja sorron uhreille". Käsitykseni mukaan romaanissä käsitellään vainoa, sortoa, petosta ja epävakaissa olosuhteissa naisiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä.

Tehtävänantonani on tarkastella erityisesti romaanin kerrontaa ja kerronnan vaikutuksia lukukokemukseen ja teemojen ymmärtämiseen. Henkilökohtaisesti minua kiinnostavat myös syyt, jotka tekevät Puhdistuksesta palkitun sensaation.

Odotukseni ovat luonnollisesti korkealla, mikä on syytä pitää mielessä kirjaa lukiessa. On varauduttava pettymykseen ja muistettava, että myös romaanin julkaisemisen ajankohta on voinut vaikuttaa kirjan saamaan suosioon. Toisaalta on uskallettava kyseenalaistaa ja tehdä omia päätelmiä.

Huomenna aion kääntää sivua ja katsoa virolaisnaista rohkeasti silmiin.